He ovat outo ja harvalukuinen rotu
joka vaeltaa maapallon pyörivää pintaa.
Ei kansat heihin, ei tekoihinsa totu,
ei runosta makseta leivän hintaa,
ei merkit ja ristit korista rintaa,
lie vaarallinen koko runoilijoitten rotu.
(Kaijärvi, “Runoilijat”, teoksessa Maan Viini, 1937)
Rautalammin maasta, jonka viinistä Kaijärvi haikeasti runoili, onkin kieltämättä noussut rikkaasti kaunotaiteen kukkasia: valtiollistakin tunnustusta saaneen Kaijärven (1896–1971) ohella on syytä mainita myös murrekirjailijana ansioitunut Kaarlo Hemmo (1858–1940) sekä koko liuta itseoppineita talonpoikaisrunoilijoita, jotka vaikuttivat 1700-luvulta aina itsenäisyyden ajan alkuvuosikymmenille. Tuoreemmalla ajalla mainetta ovat niittäneet mittavasta kirjailijan- ja kääntäjänurastaan palkittu Matti Rossi (1934–2017) sekä Rautalammilla nuoruusvuotensa viettänyt Kari Hotakainen (1957–).
“Korhosta Sawon nykyiset runoniekat tawallisesti pitävät mestarinansa, kuin Saksalaiset Schilleriä ja Goetheä”, ylisti Elias Lönnrot rautalampilaisen kansanrunouden isää Paavo Korhosta (1775–1840), joka tuttavallisemmin Vihta-Paavona tunnettiin. Lisäsipä Kalevalan kerääjä vielä: “Kaikista nykyisemmän ajan suomalaisista runoniekoista on Paawo Korhonen kuuluisimman nimen woittanut.” Korhosen perintöä jatkoikin pitkä sarja talonpoikaisrunoilijoita, jotka eivät olleet oppineita miehiä taikka naisia mutta jotka saavuttivat suoruudellaan ja vilpittömyydellään arvostusta “kansan äänen” lausujina. Kansanrunoilijoiden muistopatsas tervehtii nykyäänkin kaikkia Rautalammin kirjaston kävijöitä.
“Taidekirjallisuuden” puolella suurinta menestystä saavutti Pro Finlandia -mitalilla palkittu runoilija ja kääntäjä Yrjö Kaijärvi, jolle kotiseudun luonto oli elämänmittainen innoituksen antaja. Välimereltä, Intiasta ja muilta maailmanmatkoiltaan hän aina palasi synnyinseutunsa maisemiin: “Laineita katson huojuvan viljapellon. / Kuulen ylläni soivan taivaan sinisen kellon. / Maan mehu täyttää jokaisen tähkäpään. / Jyvään kellervään / vuotaa auringon kulta pohjalta taivaan kellon.” (“Kiitollisuus”, kokoelmasta Kotikylä 1953)
Talonpoikaisrunoilijoiden Muusa patsas kirjaston edustalla.
Kirjallisuuden rempseämpää puolta viljeli töissään Kaarlo Hemmo, joka 1900-luvun alkuvuosikymmeninä tunnettiin yhtenä Suomenmaan johtavista murrekirjailijoista. Hemmon jutut olivat “savolaesia rupatuksia”, hyväntahtoisia kaskuja paikallisesta elämästä. Omaa tuotantoaan hän aprikoi kieli poskessa: “Mittees… jos… tuota… ruvettaes kirjuttammaa ihan sitä oekeeta selevee savonsuomee kirjakielen voatimuksista mittää piittoomata? Mittää immeiset siitä sanoes? Mut arvoohaa sen kysymättäkkii, että sitä varmaannii siunataa, sillä kukapa ei mielelläsä näkis, että sana kirjutettaa, niinku se lausutaannii. Etennii Savonmoan oekeet immeiset siitä tykkee, ne kun ei puhheessa enempee ku kirjutuksessakkaa taho kenkuella ja lenkkuella, voan sannoo loksauttavat sanan ihan täyvellä suulla, vieläpä syvämmestää soesivat, että sanat samalla tavalla kirjutettasiinnii.”
Kun soihdunkantovuoro siirtyi seuraaville polville, rautalampilaista luovuudentyötä jatkoivat Matti Rossi sekä Kari Hotakainen. Kaijärven tapaan myös Rossi kunnostautui laajan kirjallisen työnsä ohella myös kääntäjänä, jonka otteessa Shakespearekin sai suomenkielisen muotonsa – tästä monumentaalisesta urakasta hänelle myönnettiinkin 2007 kirjallisuuden valtionpalkinto. Finlandia-palkitun Kari Hotakaisen ihailijat voivat puolestaan saapua Rautalammin kirjastolle aitoa Juoksuhaudantietä pitkin.
Pääkuva: Kansanrunoilija Juhana Ihalaisen käsialanäyte. Rautalammin museon kuva-arkisto.
