Jos kruunu ja aatelisväki kuvittelivat, että metsien raivaajat olisivat mutkaton tapa saada uutta maata verolle, he aliarvioivat suomalaisten jääräpäisyyden. Metsien vapautta joutuivat monet hakemaan kaukaa, jopa Amerikasta asti. Siellä he kohtasivat toisen luonnonläheisen kansan, joka ei kylmää kultaa kumartanut.
“Minulla on teidän Korkeutenne avoin kirje etsiä pieni torpanpaikka, raivata se ja rakentaa, josta kiitän Teitä armollisimmin. Nyt minut on kutsunnoissa kirjoitettu kuitenkin laivamieheksi, johon toimeen en sovi enkä voi mennä, koska en sellaisesta toimesta tiedä mitään. — Pyydänkin saada jäädä torppaani.” (Ruotsiin muuttaneen metsän raivaajan valitus petetyistä lupauksista Kaarle-herttualle.)
Suomalaiset muuttajat Ruotsin metsiin olivat kruunulle hyödyksi, kun uusia maita piti ottaa viljelyksen alle. Samoin muuttajat toivat erämaille ja niiden kaivoksille kaivattua työvoimaa sekä muodostivat mahdollisen muurin aina pelätyn Tanskan laajentumishaluja vastaan. Mutta jääräpäiset ja villit savolaiset osoittautuivat myös päänsäryksi hallinnolle, kun nämä ottivat nurkkiinsa asujiksi myös sotaväenoton pakoilijoita ja muita uusia tulokkaita, jotka kyllä mielellään nauttivat metsän rikkauksista mutta eivät tahtoneet maksaa niistä veroa.
Suomalaistulokkaat eivät myöskään herättäneet pelkkää ihastusta paikallisväestössä, nämä kun metsästivät ja kaskesivat oman lystinsä mukaan. Kateutta ruokki myös kaskiviljelyn suuri tuottavuus: paikallisten näkökulmasta näytti, että suomalaiset tulokkaat ehdyttivät yhteiset nautintomaat ja hyötyivät siitä epäreilusti. Kun Ruotsin kruunu alkoi nähdä ikipuut korvaamattomana rakennusaineena nousevalle suurvaltalaivastolle, kiristyi suhtautuminen metsien vapaaseen nauttimiseen jopa siinä määrin, että vanhimpien tammien kaatajalle määrättiin ankara sakko ja, jos rikos toistui liiaksi, aina hengen menettäminen.
Väestönkasvun ja hallinnon tehostumisen myötä Ruotsin vanhat erämaa-alueet kytkeytyivät osaksi kasvavaa valtakuntaa. Kun erämaita ei ollut enää omalla takapihalla, käänsi kruunu katseensa sinne, minne muutkin Euroopan vallat olivat lähteneet seikkailemaan, siis uudelle mantereelle. Uuden Ruotsin siirtokunta perustettiin 1638 Delawarejoelle: sen oli tarkoitus käydä tuottoisaa turkiskauppaa intiaanien kanssa ja hankkia Ruotsille jalansijaa lännestä, mutta olot osoittautuivat vaikeiksi eikä lähtijöitäkään ollut aina helppo löytää tarpeeksi:
“Niin sotilaiden, virkamiesten kuin uudisasukkaidenkin hankkiminen Uuteen Ruotsiin oli 1650-luvun alussa työlästä. Niinpä jo vuonna 1640 suunniteltiin, että Ruotsin metsäseuduilla asuvia suomalaisia, joita syytettiin metsien hävittämisestä, tuomittaisiin lähetettäväksi Uuteen Ruotsiin. Mainittuna vuonna ainakin neljä kaskenpolton takia sotilaspalvelukseen tuomittua Värmlannin suomalaista anoi Uuteen Ruotsiin karkottamista, ja anomuksiin myös suostuttiin. Tarkoitus oli koota enemmänkin tällaisia metsäntuhoajia. Lisäksi tässä vaiheessa löytyi jo myös muutamia vapaaehtoisia “metsäsuomalaisia”.” (Suureen länteen: siirtolaisuus Suomesta Pohjois-Amerikkaan, s. 21)
Siirtokunta jäi lopulta lyhytikäiseksi ja joutui hollantilaisten nielaisemaksi, mutta siirtolaiset itse jäivät alueelle. Metsien vapautta etsineet suomalaiset löysivät kaukaisesta maasta yllättäviä ystäviä, jotka myös tunsivat suurta yhteyttä maahan: intiaanit, joita muut eurooppalaiset uudisasukkaat pitivät lähinnä kilpailijoina ja sivistymättömänä riesana, eivät tuntuneet suomalaisista lainkaan niin vierailta ja erikoisilta.
YLEn juttusarja “fintiaaneista”, suomalaisten ja alkuperäisasukkaisen jälkeläisistä Amerikassa
Ruotsin suomalaismetsistä kiinnostuneiden kannattaa ehdottomasti tutustua kirjaston laajaan Finnskog-kokoelmaan.
